Perkele.

Näin sanoi kymmenkesäinen koululainen Vartiokylän ala-asteen luokassa 1980-luvun alussa. Kun opettaja sitten aloitti torumisen, lausui naskali pikkuvanhasti:

”Jaa, eikö täällä saa siis puhua perhosista niiden tieteellisillä nimillä? Parnassius mnemosyne forma perkele sattuu olemaan eräs pikkuapollon alalaji.”

Se on totta. Nimikummajaisen takana on uhanalaisen päiväperhosen maantieteellinen muoto, joka esiintyy paikoin Lounais-Suomen sisäosissa.

Perhosiin luokan muiden poikien lailla hurahtanut pikkujäbä – allekirjoittanut siis – tiesi kyllä, että luonnontuntemuksesta oli paljon muutakin iloa kuin mahdollisuus maikan kiusoitteluun. Luonto oli täynnä kiehtovia muotoja, värejä, tuntuja ja tuoksuja. Ne olivat periaatteessa riittäviä itsessään; olihan niissä loputtomasti kummasteltavaa. Silti lajistosta ja prosesseista oppiminen oli kuin ison kirjan edessä olisi alkanut oppia lukea sitä eikä olisi enää tarvinnut tyytyä vain kuvien katseluun. Erinäistä kertyneistä tiedoista huolimatta luonnon kyky hämmästyttää ja kiehtoa ei lakannut. Näin on yhä.

Sittemmin allekirjoittanut on tehnyt toimittajan ominaisuudessa useita satoja henkilöhaastatteluja. Monet haastatelluista ovat vuosien varrella todenneet, että luonnon tuntemus lisää luonnon arvostamista ja tätä kautta myös halua vaalia sitä. Vain kerran tai pari on kuullut väitettävän, että lajien tietäminen söisi luontokokemusta, etäännyttäisi siitä käsitteellisyydellään. Yhdistelmä tietoa ja tenhoa on täydellisen mahdollinen. Luontoelämys syvenee luontotuntemuksesta ja saa lisää sävyjä. Analysointi voi johtaa yrityksettömän keskittymisen tilaan, jota kutsutaan lumoutumiseksi. Ja kun se tapahtuu, voimme myös ilmeisen hyvin.

Tiedon kautta silmämme tarkentuu ja sydämemme voi aueta. Ehkä näin kävi jopa sen näsäviisaan perkeleen kanssa; innoituksensahan sekin toi ja veti kiinnostusta pienen vaaksan syvemmälle. Lajiston ja muun opettelusta ei silti kannata ottaa paineita. Rentous on tässä valttia niin kuin monessa asiassa.

Annamme lopuksi puheenvuoron suurelle Reino Kalliolalle (1909 – 1982). Paitsi kasvimaantieteen professori oli hän myös kynäntaituri. Tiedon ja tunteen liitosta muodostuvasta luontosuhteesta hän lausui seuraavasti:

”Luonnonsuojelu saa – niin kuin esi-isiemmekin luonnonrakkaus – virikkeensä ja voimansa luonnon tuntemisesta. Tosin kauniit näköalat, kesäyön kirkkaus, talviset revontulet, pilvien runous tai linnunlaulu ja niityn kukkaloisto jo sellaisinaankin sytyttävät luonnontunteemme voimakkaaseen paloon ja tuottavat varsinkin taiteelliselle mielelle suurta virkistystä ja nautintoa. Mutta vasta sille, joka tuntee luontoa myös sen yksityiskohdissa, sen geologisia muodostumia ja elollisia asukkaita ja niiden biologiaa, avautuu uusi maailma täydessä rikkaudessaan ja kauneudessaan. Luonnontunteemme ei kärsi siitä, että opimme ihastelemiamme ilmiöitä myös ymmärtämään ja tulkitsemaan, päinvastoin: siitä se syvenee ja jalostuu. Kestävä rakkaus edellyttää aina kohteensa tuntemista.”

Teksti ja kuva: Marko Leppänen