Sumu makaa maisemassa. Käännetyn pellon pinta kiiluu mustana kuin korpin silmä. Pajun riisutut oksat riipivät kirjainmerkkejä harmauteen. Koko luonto näyttäytyy karuna, minimalistisena ja selkeänä.

Lämpötila lainehtii nollan molemmin puolin. Välillä ylitse pyyhkäisee Atlantin valtamereltä nousseen myrskyn häntä. Välillä avautuu pohjoisen portit ja kuurainen maa sädehtii kirkkaassa aamussa jalokivien myriadina. Pilvisellä säällä päivä ei kunnolla jaksa valjeta. Halukkaasti antautuen valo uppoaa iltapäivän tihentyvään hämärään.

Sysipimeää on jo viideltä. Yö tuoksuu vain vienosti ja tismalleen samalta kuin päiväkin. Ilmassa viipyilee hajoamisen mehevyyttä ja kirpeyttä, märän maan arvoituksellista tuoksua.

Kasvukausi on päättynyt. Kesästä voi nähdä vähäisiä hajoavia rippeitä – eräänlaisia muistoja ja tulevaisuudenlupauksia. Niitynlaidan mesiangervo seisoo yhä lahoavista lehdistään kiinni pitäen. Se ja monet muut talventörröttäjät ovat luurankoja, joilla on käsissään uusi elämä. Talvituiskujen tuiverrukselle ne luovuttavat siemenensä, kauas lennätettäväksi, kesälle, sen ikuiselle paluulle.

Linnut ovat miltei vaiti. Iloluontoiset suviasukkaat ovat muuttaneet etelään ja vain jokunen ympärivuotinen paikkalintu – kuten närhi, palokärki, harakka, tiainen – ilmoittaa lakonisesti olemassaolostaan. Hyönteiset ovat piiloutuneet, useimmat paenneet munan tai muun esiasteen alkeelliseen tilaan. Nisäkkäät ovat varastoineet ravintoa rasvakudoksiinsa ja kätköihinsä. Osa niistä vajoaa talviuneen, osa horrostaa ja osa kamppailee jokaisesta suupalasta.

Pohjoiseen sopeutunut ihminen vietti tuhansia vuosia elämäntapaa, jossa kesä merkitsi kiivaan toiminnan aikaa ja sen vastapainona talvi verkkaista tulilla istuskelua ja lyhyitä päiväaskareita. Agraariyhteiskunnan maatalossa vuoden työt olivat pulkassa marraskuun alkuun mennessä. Siitä eteenpäin pysähdyksen tunnelma syveni viikko viikolta talvipäivänseisausta kohden. Voimme yrittää kuvitella millainen kokemus pohjolan alkutalvi on ollut, kun pimeään on saanut valoa vain liekistä. On vaikea samaistua siihen käpertymisen määrään, mitä esi-isiemme on täytynyt tuntea.

Mutta tunnemme me vedon tulen kajoon, lämpimään juomaan, lajikumppaneiden lohdulliseen seuraan, hyviin tarinoihin. Meitä ramaisee. Huomaamme janoavamme satunnaisia aurinkoisia päiviä – niin kalvakoita ja arkailevia kuin talviauringon pilkahdukset ovatkin. Taivaansini on salainen ystävämme: valon aallonpituuksista sininen katkaisee tehokkaasti unihormoni melatoniinin erityksen. Marraskuussa on onnea päästä päivittäin edes hetkeksi ulos päivänvaloon, miten himmeään tahansa. Aina parempi jos voi myös hengästyttää itsensä jyrkällä polulla. Lannistumattomuus hiipii vaeltajaan, joka nauttii laskevan marrasauringon loimusta mäntyjen rungoilla. Tule yö!

Mikään muu kokonainen kansakunta ei asu yhtä pohjoisessa kuin suomalaiset. Marraskuu on uskollinen ja läheinen tuttavamme. Marraskuu edustaa kuolemaa, joka on väistämätön mutta ei lopullinen. Kaikessa luonnossa vallitsevan elämänsyklin ymmärtämisessä on marraskuu arvostettava opettaja. Syvässä sylissään vaalii marraskuu kevään kukoistuksen käsikirjoitusta, sen huomassa kulkee elämänlanka. Marraskuusta voi oppia pitämään, ellei siitä jo pidä.

Teksti ja kuva Marko Leppänen