Kohta sitä taas saa, mahlaa.

Se virtaa keväisin paitsi koivussa myös esimerkiksi vaahterassa ja tammessa. Metsävaahteramme ei tosin vedä vertoja kanadalaisen vaahterasiirapin raaka-aineelle, sokerivaahteralle, joten voimme pitäytyä hyvin perinteisessä koivussa. Keskimäärin parhaiten mahlaa heruu huhtikuun viimeisellä ja toukokuun ensimmäisellä viikolla, vapun tietämillä siis. Tänä vuonna kannattaa olla valppaana jo aiemmin.

Jos maallasi on koivuja tai olet saanut luvan maanomistajalta, voit kokeilla seuraavaa: valitse halkaisijaltaan vähintään 20-senttinen puu ja poraa sen alaosaan 10 millin terällä 3-4 senttiä syvä reikä. Poraa alaviistosta. Jos aika on oikea, mahla alkaa heti juosta aukosta. Aseta valutusaukkoon tiiviisti muoviletku ja johda se keräyspulloon. Pullon suuaukko on hyvä suojata hyönteisiltä esimerkiksi foliolla ja itse pullo vaalealla rievulla, joka varjelee sitä auringolta.

Terve koivu kestää mahlanjuoksutuksen ja korjaa itse haavansa jälkikäteen. Halkaisijaltaan yli 30-senttinen koivu jaksaa samanaikaisesti jopa kaksi eri puolille puuta porattua keräysreikää, jos tällaiseen suoneniskentään hennoo ja on tarpeen ryhtyä. Mahlan määrä vaihtelee muun muassa puun latvuskoon ja keväänkulun mukaan, mutta määrä on suuruusluokkaa ”iso pullollinen” päivässä.

Mahla on 99 prosenttisesti vettä, mutta maistuu silti täyteläisemmältä. Mahlaa on tutkittu muun muassa Turun yliopiston elintarvikekemian professori Heikki Kallion toimesta. Mahlan kuiva-aine koostuu lähinnä sokereista: glukoosista ja fruktoosista. Lisäksi mahla sisältää jonkin verran C-vitamiinia ja pieniä määriä hedelmähappoja, kivennäis- ja hivenaineita sekä valkuaisaineita.

Ajatuksen tasolla mahla on aika huikea juttu: se on maitiaisnestettä, joka herättää lehdet kasvukauteen. Ennen vanhaan se oli voimajuomaa, joka virvoitti talven uuvuttamat ihmiset. Jos jokin on kevään juoma, niin mahla! Teejuomien ystäville vinkki: mahlan vieno makeus natsaa hienostuneella tavalla aavistuksen karvaan yerba maten kanssa. Älä suotta kuitenkaan kuumenna mahlaa enempää kuin noin 70-asteiseksi.

Miten allekirjoittanut itse löysi mahlan? Siihen johdatti kuukausien vaellus halki ”janon maan” toistakymmentä vuotta sitten.

Kesä ja syksy 2002 olivat ennätyksellisen lämpimiä ja vähäsateisia. Koko eteläinen rannikkoseutu ritisi kuivuutta ja kaivot ehtyivät. Tankkiautot ajoivat haja-asutusseutujen asukkaille vettä, mutta ei meillä päin, koska majailimme saaressa. Sen toisella laidalla oli onneksi Päijänteen vettä tarjoava vesiposti. Suuntaansa kilometrin mittainen hakureissu sujui syksyllä kottikärryllä ja talven tultua pulkalla kanisteria kuskaten. Namibiassa toiminut maantieteilijäkollega teki aiheesta jutun sikäläiseen sanomalehteen; että kyllä sitä pohjoisessakin rahdataan päivittäisvettä matkojen takaa, mitä nyt hiekka-aavikon sijasta lumen halki taivaltaen.

Sitten koitti kevät – ja kanisteriroudaus jatkui edelleen. Siihen saumaan – kuin tilauksesta, voisi sanoa – ilmestyi Arto ja Susanna Maarasen kirja Koivunmahla – Malja terveydelle (Art House, 2003). Aiemmin oli tullut nähtyä vain joitakin koivun ruhjeista valuneita tippoja, joita perhoset ja sääsket imivät, mutta ulkomaan vientiin asti mahlaa keräävien Maarasten kirja sai silmät nauliintumaan pihakoivuihin. Kun takana oli pitkittynyt niukkuuden kokemus juotavan suhteen, oli melkoinen helpotus ja suorastaan juhla löytää salainen virvoitusreservi lähempää kuin olisi voinut arvata. Mahla-aarre alkoi virrata. Riemuisasti sillä huuhdottiin hiuksetkin ja hämmästytettiin kaukaa Hong Kongista tulleet taiteilijavieraat, joiden kokemusmaailmassa erilaisten juomien alkuperä yhdistyi lähinnä katuautomaatteihin. Siitä lähin traditio koivun kirkkaasta on ollut jokakeväinen.

Kippis!

Lisää mahlasta Suomen luontoyrittäjyysverkoston tietoiskusta:

http://www.luontoyrittaja.fi/215.html

Teksti ja kuva: Marko Leppänen