Se oli muuten hienoa. Oltiin jotain kymmenkesäisiä, bostailtiin Itä-Helsingin Vartsikassa ja meillä oli vapaus liehua omilla teillämme yökaudet. Lupa siihen tarvittiin ja saatiin, sillä keräsimme perhosia ja niistä valtaosa on yölajeja. Kesäyön vietto metsässä ja sarastavan aamun pastellinsävyinen salaperäisyys piirtyivät mieleen sellaisella voimalla, että nytkin tunnelma palautuu ponnistuksetta. Sama pätee paikkoihin: ne muistaa juuri sellaisina kuin ne oppi pikku tutkimusretkeilijänä 1980-luvun alussa tuntemaan.

Ja reviirihän kasvoi kohisten: Kontionmäen kallioilta ja Vartiokylän ojanvarsiniityiltä jatkettiin Kontulan Kurkisuolle, Malmin ampumaradan perämetsiin, Kallvikin rantasannoille, Mustavuoren lehtoon, Westerkullan kartanon metsälaitumille lehmien sekaan ja niin edespäin. Fillarointi kohteisiin 24-tuumaisella pyörällä ei ollut milloinkaan ongelma, tahtotila kun oli vahva. Porvoontien kapeaa piennarta sotkettiin Sipoonkorpeen (jolle ei vielä ollut moista nimeä). Jos sieltä ei saatu perhoja, kerättiin edes haavin pohja täyteen sotaharjoitusten hylsyjä sekä ampumatta jääneitä ”räkäpäitä”. Kerran yhden Jonen fillarista puhkesi kumi ja Östersundomin koulun talonmiehen luota soitettu puhelu siivitti pelastuspartion, punaista Ford Angliaa ajavan mummon, apuun. Muuten oltiin kyllä kiitettävän omavaraisia, eväitäkään ei taidettu pahemmin harrastaa.

Käytännössä kaikki luokan viisitoista jäbää perhosti ja Ilkka Jalaksen Perhoskeräilijän opas oli luetumpi kuin Aku Ankka. Kun villitys sitten vääjäämättä haihtui, oli jotain kestävää jäänyt jäljelle: mutkaton luontosuhde. Tutkimusten mukaan lapsuuden luontokokemukset ovat jotain mitä muistetaan huippukokemuksina koko loppuikä. Myös aikuisiälle yltävä empaattinen ja vastuullinen suhde ympäristöön on altis syttymään kasvuiän luontokokemuksista. Tämän voi omalta osalta vahvistaa, vaikka perhoskeräilyssä kolahteli myös se kloroformipurkin kansi.

Hiljattain uutisoitiin (HS 10.10.2013), että ala-asteet harkitsevat suunnistuksesta ja hiihdosta luopumista, koska niissä joutuu menemään koulualueen ulkopuolelle ja täten täyttä valvontaa ei voi taata. Alaleuka loksahti pari tuumaa alas. Amerikasta on kyllä kantautunut, että vanhemmat eivät enää uskalla antaa lasten tehdä majoja puihin, koska pelkäävät naapurin kersan mahdollisen loukkaantumisen vievän oikeuteen. Mutta että meilläkin… Allekirjoittaneelle nuo mainitut hiihto ja suunnistus olivat koulun ainoat mieluisat liikuntalajit ja nimenomaan siksi, että niissä mentiin ja täysillä kadottiin metsään, ja myös matka sinne taitettiin suksin tai polkupyörällä. Saleihin ja kenttiin verrattuna liikunta sujuu tutkitusti vaivattomammin luonnossa, mutta sekään ei ole tässä pääpointti. Ajassa on huolestuttavaa etääntymistä ja pelkoa nappuloiden omatoimista viiletystä kohtaan. Toivoa antaa kuitenkin Hesarissa 22.10. julkaistu nuorten osaston kirje Annetaan lasten kiivetä puuhun.

Siinä todetaan muun muassa: ”Ny­ky­ajan lap­sia yli­suo­jel­laan. Kun omat van­hem­pam­me oli­vat lap­sia, he sai­vat juos­ta ja rie­hua met­sis­sä ja ka­duil­la va­paam­min kuin nyt. Hei­dän van­hem­mil­laan ei ol­lut val­ta­vaa huol­ta sii­tä, et­tä mis­säs ne lap­set nyt taas me­ne­vät. Sil­loin ei ol­lut kän­ny­köi­tä, ja lap­set ka­to­si­vat usein omiin puu­hiin­sa elä­mään huo­le­ton­ta elä­mää, jos­sa vä­lil­lä eh­kä mur­tui jal­ka tai kä­si, mut­ta har­voin kä­vi mi­tään pa­hem­paa. [–] Yli­suo­je­le­vien van­hem­pien pi­täi­si ym­mär­tää yk­si asia. Elä­mä on elä­mis­tä var­ten. Jos elä­mäs­sä jät­tää kai­ken ko­ke­mat­ta sen ta­kia, että jotain pa­haa saat­tai­si ta­pah­tua, se ei ole elä­mää ol­len­kaan.”

Edelliseen kommentoiden, keltään ei meidän piireissä murtunut edes raajoja. Lähes jokaisella retkellä joku sentään bludasi eli palasi kotiin märin kengin. Joka tapauksessa perhosjahdin tultua päätökseen metsät, kedot, kalliot, suot ja rannat vetivät edelleen puoleensa. Viherympäristön terveysvaikutuksista ei vielä puhuttu, mutta myös opiskeluvuosien eksistentiaaliseen ahdistuneisuuteen haki ja sai lievityksen luonnosta. Mustavuoressa tuli tuolloin tutustuttua hirveenkin; aamuöisten takaniittyjen usvassa mittailimme toisiamme, kaikessa rauhassa ja kerta kerralta lähempää. Myös eri vuodenajat paljastivat vähä kerralla enemmän ominaispiirteitään; persoonallisuuksiaan, voisi sanoa.

Kertyneistä kokemuksista syntyi omaksi eletty tieto siitä, että jotain merkittävää aineetonta antia kätkeytyy kuusikkomäkien kohinaan, silokalliopoimuun aavan äärellä ja kevätpurojen silmäniskuihin. Tämä vakaumus on vain vahvistunut aihepiiristä ilmaantuneen tutkimustiedon myötä. Ja sarastukset taivasalla, ne ovat edelleen täynnä samaa taikaa kuin kymmenkesäisenä.

Suuri palvelus vanhemmalta on luottaa skidiin ja antaa tämän löytää luonto.

Teksti ja kuva (karttaperhonen Vartiosaaressa): Marko Leppänen