Huvilaa ei ole ollut meillä enää vuosiin, mutta lapsena ja vielä nuorena aikuisenakin vietin paikassa lähes kaikki lomani. Edelleen herään usein aamulla ikävöiden väylänvarren yksinkertaisiin maisemiin. Toisinaan suren edesmenneitä vanhoja vaarametsiä, mutta useimmiten olen vain kiitollinen muistoistani. Vaikka jokin asia painaisi kuinka paljon, osa mieltäni on aina yhtä avara kuin näkymä Jäämerentien ja Torniojoen yli Ruotsin siniharmaille vuorille, joita saatoin katsella pitkiä aikoja olohuoneestamme.

Ala-asteikäisellä lapsella luontomuistot tallentuvat erityisen vahvasti mieleen. Hyvin usein mielipaikka onkin juuri lapsuuden luontopaikka. Jokainen paikka on yhtä omanlaisensa kuin kukin meistä. Yhteisiä piirteitä elvyttävistä paikoista voidaan silti tunnistaa. Yksi näistä on se, että voimme nähdä kauas. Muistojeni Kainuunkylä on myös hyvin monimuotoinen. Ämmini eli isoäitini kuului ihmisiin, joiden mielestä puutarhanhoito on elämässä tärkeimpiä asioita. Pihallamme oli valtava monimuotoisuus, jossa luonnonkasvit ja viljelykasvit viihtyivät toistensa lomassa. Itselleni tärkeitä paikkoja olivat kirkkaankeltainen kulleroniitty ja suuret kivet, joilla saattoi muhentaa kukkaishajuvesiä. Rakkaita muistoja ovat myös väinönputkien keruu, hillasoilla tarpominen sekä hiihtäminen pitkin vaaroja tai keväällä joen jäällä aurinkoa vastaan.

Viimeisimpiä matkojani Ylitorniolle oli viikon mittainen kesälomani 2000 -luvun puolessa välissä. Tulin ”etelään” Kilpisjärven tuntureilta, jossa pian jatkuisi tutkimustyöni. Satuin olemaan yksin paikassa ja löysin jokivarren kukat syvemmin kuin koskaan ennen. Kävelin sanoinkuvaamattomassa huumassa pitkin rantoja tai vain olin. Olin väsynyt töistäni, mutta koin tuona Lapin kesän valoisana viikkona, että en tarvitse unta juuri lainkaan. Tuntui kuin jokivarren kukkaniityn ihailu olisi syvintä lepoa mitä ihminen tarvitsee.

Meillä kaikilla on paikkamme, minne mielikuvissamme – jos ei muutoin – voimme palata kesken kiireisen työpäivän tai puristavan hetken. Jo ajatus mielipaikasta suo levon. Esimerkiksi ekopsykologi Kirsi Salonen kehottaa etsiytymään mielipaikkaan mahdollisimman usein. Tutkimuksen mukaan tuo paikka on suomalaisista lähes kaikilla (Helsingin ja Tampereen asukkaista 94 prosentilla) vihreässä ympäristössä.