repovesi kuusi sateellaTänä marraskuussa sadetta on ollut poikkeuksellisen paljon. Sadetakkia, -varjoa tai telttakangasta vasten pisaroiden ääni tuo rennon ja valppaan olon.

Tuon ropinan ja solinan varassa on se, että saamme syötävää. Armollista sadetta on syystä palvottu eri kulttuureissa. Kaikilla elämänprosesseilla on yksi yhteinen vaatimus ja perusta, ja se on vesiliuos.  Kuten kotiplaneettamme, olemme itsekin noin 70-prosenttisesti vettä. Kehitymme kohdussa täysin vesiolentoina ja vielä ”maalle tultuammekin” on riittävä ja laadukas vesi terveytemme kulmakivi ja päivittäinen perustarpeemme. Jopa oma kehomme osaa tehtailla rasvoista, valkuaisista ja hiilihydraateista 2-4 desilitraa vettä päivässä! Voisikohan geeneihimme olla tallentunut jonkinlainen rauhoittava tuttuus liittyen veden ääneen? Tähän ainakin viittaisi tutkimus, jonka mukaan vettä sisältävän maiseman näkeminen tasaannuttaa tunteita.

Olin itse sateen ystävä jo kauan ennen kuin kuulin kulttuureista tai ymmärsin kasvien kasvutekijöitä. Kun sade vihmoi ikkunoita heinäkuussa, oli se mielestäni kutsuvaa ja olin jopa sateen puolesta pahoillani, kun aikuiset ympärillä mutisivat pilalle menneistä kesälomista. Järjestin 1990-luvun jälkipuolella lasten luontoleirejä Oulun lähellä Varjakan saaressa. Yhdellä leirillä satoi lähes koko ajan ja eräs pikkutyttö kysyi minulta kirkkain silmin, onko sade minusta hyvä vai huono asia. Sanoin yllättyneenä mutta vakaasti, että minusta sade on aivan mahtava juttu. Muistan vieläkin tuon tytön ilahtuneen ilmeen, kun hän juoksi takaisin leikkimään.

Tundralla maastotyössä ei ollut varaa kastua pahasti, sillä asuimme teltoissa eikä varusteiden kuivatusmahdollisuutta ollut. Helikopteri tulisi hakemaan kuukauden kuluttua ja siihen asti tuli pysyä terveenä. Niinpä kasvien tutkiminen tapahtui säiden ehdoilla. Tehtäväni oli suunnitella töitä ja pitää pieni ryhmämme aikataulussa. Seurailin pilviä: mitä tietäisi mikäkin merkki taivaalla. Minusta tuli sateen aavistaja. Jotenkin merkillisesti tiesin aina, milloin piti lopettaa työt ja palata leiriin.

Pari päivää satoi yhtä mittaa ja silloin jäimme telttaan. Nukuimme tuntikausia, höpisimme niitä näitä, horrostimme kuin eläimet koloissaan. Sateen ääni telttakangasta vasten toi ihmeellisen syvän levon. Kun aurinko jälleen ilmaantui tundran valtaisan avaralle taivaalle, olo oli kuin uudestisyntyneellä. Pisaroiden naputus vaikkapa peltikattoa vasten nostaa yhä tunteen turvallisuudesta ja kiitollisuuden siitä, että suojanani on asumus.

Palaan telttamuistoon myös kaupungissa, jossa toisinaan soitan levyltä luonnon ääniä rentoutuakseni. Suosikkini on lahjaksi saatu levy, jossa on äänitetty sadetta jossain Itä-Euroopan maaseudulla. Levyllä soi sateen äänten koko kirjo vaimeasta tihkusta cresendoksi yltyvään rankkasateen rummutukseen. Ukkosen jylinä, kuin forte fortissimo -kohtaus, hiljentää.

Ohut sadeviitta mahtuu hyvin reppuun tai laukkuun eikä paina juuri mitään. Sellaista kun kantaa aina mukanaan, ei sateen yllättämäksi joutuminen ole hampaidenkiristelyn paikka, vaan tilaisuus kokea pieni konsertti ja löytää vesiolento itsestään.

Teksti Adela Pajunen, Kuva Repoveden kansallispuistosta Marko Leppänen