Meteorologi osoitti eilen iltauutisten sääkartalta ylitsemme pyyhältävää matalaa. Ennustus kävi toteen, tätä kirjoittaessani riuhtoo alkutalven ankarin myrsky; merialueilla tuulen sylissä saisin kiitää myötäiseen yli 20 metriä sekunnissa – jos vain omistaisin siivet.

Vaan siivetönnä takerrun helposti sään kurittavaan luonteeseen. Huomaan toivovani Ylen Joulukalenterin talvisten lavasteiden – kuurankukkien ja lumen valaisemien maisemien – muodostavan puitteet myös omalle elolleni. Ulkoinen todellisuuteni kaupungin lumettomassa joulukuussa käpertyy pimeään, jota lyhyen valoisan jakson jälkeen tehdään silmille aistittavaksi kelmeän puistattavalla natriumvalolla.

Onneksi emme elä täällä yksiksemme. Ikkunastani Helsingin Vallilassa näen heti variksia sekä naakkaparven. Ne kutsuvat ulos. Puen kunnolla. Lämpimissä ja sateenpitävissä varusteissa luonnon havainnointi on säätilasta melkeinpä riippumatonta. Tajuan, että arkisten kiireiden ohessa lintuhavainnointini on jäänyt päiväntuntien vähäisyyden takia minimaaliseksi. Nyt korjaisin asian.

Ja melkein heti alkaa ulkona tapahtua. Saan hetken seurata aikuisen kanahaukan liikehdintää sen väistellessä varisten syöksyjä. Mieleeni palaa myös viikko sitten kotitaloni ylittänyt kanadanhanhiparvi. Lauhtuneet alkutalvet takaavat nykyään mahdollisuuksia erikoisiin talvihavaintoihin. Viime päivinä on nähty eteläisimmässä Suomessa sepelrastasta lukuun ottamatta kaikkia rastaslajejamme. Rastaat ovatkin suhteellisen karaistuneita lintuja. Niihin luettavan punarinnankin voi hyvällä onnella nähdä vilahtavan lintujen ruokintapaikalla.

Tämän vuoden pihlajanmarjasato oli runsas ja monissa puissa punaiset tertut odottavat vieläkin syöjiään. Levottomat räkättirastasparvet marhaavat pitkin poikin Etelä- ja Keski-Suomea. Miettivätköhän ne ihmisten tavoin, että milloin talvi oikein alkaa? Vai nauttivatko ne vain siitä, että marjoja löytyy kuvun täytteeksi ja ilmat ovat kohtuullisen suopeat viivyttelylle? Lähteäkö vai ei, se on iso päätös.

Jatkan matkaani ja huomaan viereisen puiston metelöivät sini- ja talitiaiset. Kokemuksesta arvelen, että paikalla on petolintu. Ehkäpä äskeinen kanahaukka on lähistöllä piilossa. Vaikka tiaiset eivät kuulukaan sen menyyseen, niin levottomuuden tunteen tuo koukkunokka saa parvessa leviämään.

Tiaiset ovat eräällä tapaa suosikkilintujani. Ne ovat keskuudessamme vuodenajasta riippumatta. Jos ei ole ihan sulavesien äärellä tai kiireisimmässä kaupungissa, niin tiaisiin törmää talviaikaan etenkin metsäisissä maisemissa muita lintuja useammin. Lintulaudoilla vierailevat tietysti myös molemmat varpuset, keltasirkut, punatulkut, urpiaiset, viherpeipot sekä tikat, mutta määrällisesti tiaiset vievät voiton, helpostikin.

Usein juuri tiaisten hennot, heleän tiu’un kaltaiset yhteys- tai kutsuäänet paljastavat parven. Viheltäessäni vastaukseksi tai piiskuttaessani sihisevästi niille, ne tulevat tervehtimään. Tai niin minä asian muotoilen. Kenties ne vain ihmettelevätkin outoa ääntä tai kulkijaa.

Tyynempänä päivänä saattaisin intoutua ulos kaupungista vaikka retkelle Sipoonkorpeen. Nyt vain unelmoin siitä: metsässä on helpompi aistia ympäröivä hiljaisuus. Kulkiessani metsätaivalta talviaikaan, on pitkän aikaa ihan hiljaista. Ehkä kerran kahden tunnin aikana saan pysähtyä ihastelemaan sekaparvea: talitiaisia, kuusitiaisen ääniä, paria hömötiaista sekä töyhtötiaista. Sitten puukiipijän sirahdus saa pääni kääntymään ja yritän havaita, millä rungolla se nousee.

Mutta nyt olen Vallilassa ja hyvä näin. Saan kiittää lintuja, jotka muistuttavat minua kampeamaan itseni ulkoilmaan aina uudestaan. Kiitos lintuystävieni, en hairahtunut pois jatkuvan ihmeen ääreltä, vaan voin aistia maailman tässä ja nyt. Kuinka onnekas olenkaan kokiessani tämän läsnä olevan hetken pelkistyneen, yksinkertaisimmalla tavalla mieltäni tyydyttävän olemuksen.

Teksti ja kuvat Mikko Putkonen

Mikko Putkonen on biologi ja kasvatustietieteiden opiskelija, joka on viettänyt reilun osan viimeisistä yli viidestätoista vuodesta lintumaailmaa ihmetellen.