Mustikassa korealaisten kanssa

Elokuinen kuusikko on täynnä mustikan varpuja, mutta marjoja ei näy. Sipoonkorven opas Rolf Törrönen myhäilee ja kannustaa tähyilemään kohtia joissa puut eivät varjosta liiaksi. Kohta vastaan tulee pieni soistuma. Täällä on valoa, mäntyjä – ja mättäät sinisenään marjoja.

Olemme tulleet korealaisen kuvausryhmän kanssa metsiemme aarteen äärelle. Tv-toimittaja on jo hämmästellyt, kuinka marjassa käynti on monelle suomalaiselle jokavuotinen rutiini. Hän on taustatyönsä tehnyt ja tietää, kuinka tumma mustikka on täynnä antioksidanttina toimivaa antosyaania. Metsämustikkaa ei Koreassa kasva, mutta marja on siellä hyvin arvostettu terveystuotteena. Toimittaja on innoissaan siitä, että mustikka kohentaa näkökykyä, auttaa stressiin ja uupumukseen, parantaa verenkiertoa, madaltaa verenpainetta, ehkäisee muistisairauksia ja pitkään käytettynä laskee kolesterolia. Listaa voisi jatkaa.

Havahdun itsekin asiaan. Mustikka on niin arkinen juttu, että vaikka tiedänkin faktat, tuleeko sitä arvostettua tarpeeksi? Lapsena keräsin Länsi-Lapissa sankokaupalla joka vuosi, nyt ei enää sellaisesta rutiinista voi puhua. Tänä vuonna tosin löysin uuden asuinpaikan läheltä oman mustikkapaikkani. Omavarainen tunne, vaikka en vielä ole suuremmin kerännytkään.

Poimuria pitää käyttää hitaasti, jotta kuvaaja ehtii mukaan. En suostu ottamaan toista kättäni pois, jäljiltäni varpu ei turhan takia saa irrota maasta. Samaa varvikkoa ovat voineet hamuta usean sukupolven kädet. Tovin kontattuamme opas ehdottaa kierrosta näköalajärven kautta, mutta korealaiset huomauttavat huolestuneena, että he toivovat retkelle varatun kolmetuntisen käytettävän tärkeimpään: Blueberry, Vaccinium myrtillus.

Onko tämä nyt hyvä mustikkapaikka, he kysyvät? Mieleen nousevat kuvat lapsuuden Tornionjokilaaksosta, joissa sangot täyttyivät huimaa vauhtia. Joissakin kulttuureissa marjojen keräys on nimenomaan lasten homma, onkohan siinäkin asiassa jonkunlainen herkkyyskausi ja nyt olen hitaampi? Katson ympärille, tuuli humisee ja sankoni on vielä aika tyhjä. Mustikan peittävyys Suomen metsissä on romahtanut 50 vuodessa puoleen aiemmasta, mutta tätä Gillerbergetin notkelmaa asia ei koske. Eläimetkin ovat marjastaneet tässä toveja.

Metso ja monet muut linnut pystyvät näkemään mustikan vahakerroksen heijastamaa ultraviolettia; niille metsämaa on täynnä pieniä loistavia sinilyhtyjä. Kerron korealaisille, että reilut 60 prosenttia Suomen jopa 180 miljoonan kilon mustikkasaaliista päätyy eläinten suuhun, mihin toimittaja huokaisee myötätuntoisesti: ”good for them”. Noin 10 prosenttia keräämme me ihmiset ja loppu päätyy maaperän pieneliöille – ollen hyödyksi niillekin.

Ennen kotiin lähtöä sankoni kuvataan ja kysymys kuuluu mitä meinaan tehdä saaliille. Vastaan epäröimättä aikeeni syödä ja syöttää muille mahdollisimman paljon mustikkamaitoa. Korealaisista ajatus tuntuu hohdokkaalta.

Teksti Adela Pajunen, kuva Marko Leppänen

« »

© 2018 Luonnontie