Pyhiinvaeltaminen on merkinnyt minulle koko liudan asioita, otan esille niistä yhden. Olen harjoitellut patikoimisteni välityksellä selviytymistä tavanomaisesta arjesta, joka tuottaa kaltaiselleni neuroottiselle jännittäjälle usein turhia paineita. Santiago de Compostelan poluilla tai Via Francigenalla sain keskittyä päivien mittaan ainoastaan kahteen seikkaan: että selviydyn päivämatkasta, ja että onnistun varaamaan itselleni yösijan.

Tavoitteet olivat minulle juuri sopivankokoisia. Jos päivämatka osoittautui liian pitkäksi tai yösijaa ei löytynyt, tämä kisailu tai leikki oikeutti hyppäämään bussiin tai junaan. Kerran pääsin väsyneenä ystävällisten ranskalaispoliisien kyytiin.  Kertaakaan minun ei ole tarvinnut jäädä norkoilemaan taivasalle. Taksiakaan en ole vielä tähän mennessä kutsunut. Puhumattakaan, että olisin körötellyt maitojunassa takaisin kotiin, johon siihenkään en olisi todennäköisesti kupsahtanut. ”Asioilla on tapana selvitä”, vakuutti aikoinaan tuttu kollega.

Kuvittelen tulleeni tällä tavoin muutamaa pykälää vahvemmaksi ihmisenä, eläkeläisenä, puolisona, vanhan omakotitalon ylläpidosta vastaavana. Miksi menettää yöunia, kun asiat pystyy selvittämään omalla äidinkielellä yleensä varsin asiallisten ihmisten kanssa?  Tai miksi ahdistua ja murehtia kysymyksistä, jotka ratkeavat usein tyydyttävästi ennemmin tai myöhemmin?

Tämän vankistumisen lisäksi pyhiinvaellukset ovat edustaneet minulle lomailua kaikkein parhaimmillaan, eikä edes kalleinta lajissaan. Sattumukset tien päällä ovat olleet kiehtovia ja hupaisia. Matkaseuraksi on ilmaantunut tyyppejä, mielikuvituksen luomia hahmoja, joiden seurassa olen saanut itkeä ja nauraa: tulisieluinen Martin Luther, hervoton rääväsuu Francois Rabelais, tiukkakatseinen näkyjen näkijä Pyhä Birgitta.  Näiden jo manalle menneiden hahmojen lisäksi olen taittanut matkaa milloin italialaisen Fauston, milloin saksalaisen Christelin kanssa. Ennen kaikkea olen istunut muiden pyhiinvaeltajien kanssa pitkää rauhallista iltaa. Tai ollut onnellisena ihan yksikseni.

Henkisen saamisen puolelle lasken myös jatkuvan tarkkailijan roolissa viipymisen. Kukaan ei ole pannut pahakseen, kun vieras kulkumies on vilkuillut cappuccinonsa tai Camparisodansa takaa toinen toistaan värikkäämpiä baarinpitäjiä tai asiakkaita. Toisinaan minut on vedetty mukaan sanailuun tai leikinlaskuun, jonakin kertana olen yllättynyt itsessäni syttyneestä halusta astua sivupöydän ääreltä esiin. Ihmiset ovat osanneet nauraa ja kujeilla, ystävällisiä he ovat olleet poikkeuksetta.

Pyhiinvaellusteni vaikutus keskinkertaiseen ja vanhenevaan kroppaani on ollut merkittävä. Urheillut en ole koskaan ja vasta viidenkymmenen ikäisenä aloitin liikkumisen, tavallisen kaupunkikävelemisen. Ensimmäistä Himalajan ryhmävaelluksesta selviytymistä jännitin tosissani ja Santiago de Compostelaan lähdettyäni turvauduin maagiseen nukenjalan kätkemiseen Metsä-Marian eteen saadakseni voimaa. Vatsanväännöt ja krempat ovat tulleet tutuiksi, mutta pilvisiä iltoja ja pelkäämisiä ovat seuranneet valoisammat aamut. Minä olen jaksanut.

Ikämiehenä, 70 vuotta täyttäneenä, ja joulun alla Jerusalemin vaellukselta palanneena en suunnittele uusia pyhiinvaelluksia. Mutta omanlaisensa ilon antavat pienetkin pyrähdykset. Kuten rauhallinen kymmenen kilometrin patikointi kevätauringon paisteessa täältä Lahdesta Nastolaan, ja hyvien pullakahvien jälkeen nouseminen tyytyväisenä bussiin. Suosittelen lämpimästi!

Teksti ja kuva Tapani Tukiainen

Tapani Tukiainen on eläkkeelle siirtynyt sairaalapastori, joka on tehnyt viisi pitkää pyhiinvaellusta. Kahdesti hän on patikoinut vaimon kanssa Espanjan Roncesvallesista Santiago de Compostelaan, kaksi kertaa tehnyt yksin vaelluksen Roomaan (Nürnbergistä ja Canterburysta). Viime syksynä hän patikoi Roomasta Jerusalemiin.