Soratie martaan sumussa ja pimeässä. Vain koiran hahmo erottuu, kun se nuuskii loppumattomalla mielenkiinnolla piennarta ja painelee märkien ojien pohjia. Äkkiä olento haluaa kääntyä pois tieltä. Se on menossa kauan sitten vaienneen tanssipaikan pihatantereelle. Paikka rehottaa korkeaa niittyä ja rajautuu mustana muurina häämöttävään metsään. On selvää, että koira ei ajattele mitään muuta kuin tuota metsää. Olkoon menneeksi. Näytä mitä sinulla on näytettävää.

Tuli tilaisuus hoitaa koiraa runsaat kaksi viikkoa. Se oli ensi kerta elämässä, kun oli koira vastuulla.

Hoidokki oli siperialaisen laikan ja huskyn sekoitus, jossa oli todennäköisesti ripaus samojedia. Arktinen olento oli siis tämä kaksi ja puolivuotias narttu. Se oli varttunut Pohjois-Lapissa ja palvellut jonkin aikaa valjakkokoirana. Sillä piisasi vetopuhtia ja laika-tausta toi mukanaan vahvan metsästysvietin.

Koiralta puuttui halu makeilla ihmiselle, mutta toisaalta se oli hyvin nöyrä, kuuliainen, laumauskollinen ja sopeutuva. Sisätiloissa se pääasiassa viihtyi omissa oloissaan. Se lepäsi, nuoleskeli itseään puhtaaksi, tassutteli uuteen paikkaan ja lepäsi taas. Vain harvoin se pyysi huomiota pelkästä seurankaipuusta; tällöin se tarjoutui selälleen heittäytyen rapsutettavaksi. Joskus se ilmaisi jotain ynähtäen tai vinkaisten, mutta se ei haukkunut lainkaan. Älykäs se oli, se osasi lukea ihmistä ja päätellä mitä milloinkin oli tuloillaan. Se söi ainoastaan luonnon sille asettamasta tarpeesta, suhteellisen niukasti.

Koiran verkkaisa huone-elo oli kolikon toinen puoli. Otus kaipasi minimissään kolme tuntia reipasta liikuntaa päivittäin. Kun aika päästä ulos oli tullut, venytteli koira ja työnsi kaulaansa hanakasti tykö, hartiavaljaita odottaen. Ihmisen oli lähdettävä sen kanssa ulos. Satoi tai paistoi, luvassa oli retki, jolta ainakin toinen osapuoli kaipasi vahvoja vainuja ja railakkaa viiletystä.

Koira oli tullut kyläilemään maaseutuympäristöön vehmaaseen Etelä-Suomeen, laajojen metsien ja peltojen maisemiin, ja halusi ottaa kaiken irti uusista mahdollisuuksista. Maantien laidalla se oli vielä helponpuoleinen talutettava, mutta jo muutaman metrin päässä tien ulkopuolella luonto sai sen valtaansa. Kadotessaan hajujälkien maailmaan se oli enemmän villi- kuin kotieläin.

Välillä koira jähmettyi pystyryhtiseen sfinksin asentoon. Vasen etukäpälä maasta kohoten, korvat terävinä eri suuntiin kääntyillen se havainnoi ympäristöä. Välillä se tunki kuononsa heinän sekaan ja nuuhki raivoisasti puuskuttaen. Jos hiirien ja myyrien hajujäljet saivat sen pauloihinsa, niin lopullisesti se villiintyi peurojen poluilla. Se lähti vetämään. Se teki sitä epätoivon vimmalla. Koira ei ollut huonosti käyttäytyvä, päinvastoin, mutta sen verellä oli vaatimuksensa.

Koiraa kiinnostivat kaikenlaiset rajapinnat. Nämä saattoivat olla laajoja kohtaamispintoja kuten metsän ja pellon raja, tai pienipiirteisiä kuten kaatuneen puun ja maan väliin jäävä sauma. Kävi selväksi, että rajapinnat olivat täynnä elämän vastustamatonta viestiä. Jos koira kohtasi sopivan puunjuurakon tai kivenkolon, se saattoi alkaa kaivaa. Moreeni vain lensi. Eläin teki itselleen onkalon ja vääntäytyi sen sisään. Se kylpi vuosisatoja vanhan maaperän neitseellisessä puhtaudessa ja nautti silmin nähtävästi. Maapesäänsä olento rauhoittui; vilpittömyyden sakramentilla se oli osoittanut yhteytensä alkuperäänsä.

Koiran kanssa ihminenkin alkoi nähdä luonnon uusin silmin. Hän huomasi hennot riistapolut, pengotut mättäät, asutut kolot. Hänkin pidätti hengitystä ja pysähtyi kuuntelemaan tuskin erottuvaa kaukaisuuden ääntä. Hän oli valpastunut, varuillaan ja rohkaistunut. Hän huomasi ajattelevansa: ehkä varhaiset esi-isämme kokivat maailman näin.

Ollaan metsässä, täydessä pimeydessä. Koira vetää niin lujaa, että on aihetta pelätä talutushihnan pettämistä. Sen hengitys vinkuu. Vainukokemuksena huipulla se tuntuu olevan täynnä rajatonta itseluottamusta ja päämäärähakuisuutta. Mitä se tavoittelee? Alueella on kulkenut karhujakin.

Ihminen voisi viedä koiran takaisin tielle ja sitä pitkin omaan kalustettuun ja uunilämmitettyyn valtakuntaansa. Mutta vapaaehtoisesta päätöksestä hän antaa koiran valita kulkureitit. Hullulta päähänpistolta tuntuu otsalampun sammuttaminen. Teko on konkreettinen ja symbolinen, terävällä valolla hän oli leikannut itsensä irti ympäristöstään. Lainatuin aistein ja samalla omia aistejaan virvoittaen hän vaeltaa läpi metsän, väistellen vaistonvaraisesti oksia. Ylämäissä hän hyötyy koiran vedosta, alamäissä hän on kuin vuoristoradan jarrumies. Jokainen kivi ja runko, maastonpainauma, pensaikossa siintävä kulkutie herättää hänessä tunnun kohinasta ja kuhinasta.

Ainoa keino palauttaa yhteys luonnon lietsomaan koiraan oli tarttua sitä hartioista ja ärähtää sen korvaan. Niin koira muisti taas ihmisen ja tunnusti tämän päällikkyyden. Mitä nyt, etkö tajua kuinka tärkeillä jäljillä ollaan? se tuntui kysyvän ennen kuin kävi hiljaisesti tuhahtaen makuulle. Ihminen tyytyi rapsuttamaan koiran niskaa – ei hänellä ollut sanoja itselleenkään.

Teksti ja kuva Marko Leppänen