Muistan tilanteen elävästi parin vuoden takaa. Olen Örön saarella siellä perhostutkimusta harjoittavan biologi, museomestari Jaakko Kullbergin kanssa. On hämärtyvä heinäkuun ilta, päivän varsinaiset hommat jo pulkassa. Kullbergillä on kädessään hänen pari viikkoa aiemmin Kilpisjärven-tien Sonkamuotkasta ostamansa kookas lapinleuku. Se ei ole todellakaan jäänyt pelkän matkamuistokapistuksen asemaan. Brittiarmeijan maastokledjuihin sonnustautunut perhostutkija avaa vanhaa pusikoitunutta tieuraa rehevässä rantalepikossa. Hän iskee vasemmalle ja oikealla, puskee vimmaisesti eteenpäin, on yhtä sulavaa liikettä, hypnoottista tanssia. Painelen perässä ja tajuan, että toimeensa kadonnutta olisi vaarallista häiritä. Huomion vieminen voisi sekoittaa täydellä voimalla heiluvan raskaan veitsen rytmin.

Kullberg on avoimien luonnonympäristöjen puolestapuhuja, sillä hän tietää, mitä elinympäristöjen sulkeutuminen on merkinnyt valoa ja lämpöä tarvitsevalle hyönteislajistolle. Hänellä on mainio termi ronskille raivaamiselle: ”muhvominen”. Mutta muhvomisen merkitys yltää luonnonhoidollisia tavoitteita syvemmälle. Ja tämä oivallus kiteytyi juuri tuossa sanattomassa iltahetkessä.

Lajina ihminen on aina janonnut tilaa ja näkyvyyttä. Heti kun olemme kynnelle kyenneet, olemme raivanneet ympärillemme aukion. Se on merkinnyt kulttuuria, rajaa hahmottomaan villiyteen. Toki on perusteltua todeta, että ihmiskunta on monella tapaa mennyt raivaamisessa liian pitkälle. Silti halu muokata ympäristöön selkeyttä on geeneihimme kirjoitettu ja syytä sellaisena tunnistaa. Jäädäkseen henkiin on pitänyt pystyä näkemään kauas. Ei kaikkialta – sillä suoja ja piilo ovat yhtälailla tärkeitä – mutta soveliaista paikoista.

Ajatelkaamme kotimaan luontoa: kun vanhastaan hyviksi tiedettyjen näköalapaikkojen maisemat sulkeutuvat pusikoista ja puustosta, hiertää se kulkijan mieltä. Esteettinen kokemus kärsii ja esteettisellä mieltymyksellä on puolestaan juurensa, kuten todettua, evoluutiossa. Samoin on umpeen kasvavaa polkua lannistavaa edetä. On kamppailua ja kärvistelyä, ei rentoutumista, kun oksat pyrkivät silmille, vesoja pitää vääntää tieltään ja varoa kompastumista jaloissa väijyviin rankoihin.

Luonnonsuojelu on asia, joka ei ole niinkään hienoa ja jaloa vaan välttämätöntä. Silti on toivottavaa, että luonnonsuojelun nimissä ei unohdettaisi raivaamisen tarpeellisuutta. Näköalat, polut ja niityt ovat luonnossa esiintyvää kulttuuriperintöä. Sen sijaan, että annamme Damokleen miekan riippua niiden yllä, tulisi tuo miekka ottaa käteen ja antaa viuhun käydä. Juuri niin kuin Kullberg teki Örön illassa. Muhvominen on lisäksi loistava osallistamisen laji ja vaikutuksiltaan varmasti terapeuttinen. Sitä tehdessään on paitsi voimakkaasti läsnä, myös syvästi ihminen.

Teksti ja kuva Marko Leppänen