Maantieteilijä Marko Leppänen kertoo mielipaikastaan.

Löysin paikan suunnilleen kaksitoistavuotiaana 1980-luvun alussa. Olin hoksannut puhelinluettelon karttalehdeltä korkean mäen, johon oli merkitty muinaismuisto. Sehän pitää löytää!

Tein äitini kanssa pyöräretken. Kiersimme Vuosaaren takametsien mukulakivisiä tsaarinaikaisia tykkiteitä, ylitimme Porvarinlahden ränsistyneen siltaviritelmän ja saavuimme hiekkatielle uneliaisiin maalaismaisemiin. Koko seutu oli hyvin syrjäistä siihen aikaan. Näin löytyi Kasakallio, jota tuolloin kutsuttiin pelkästään ruotsinkielisellä nimellä Kasaberget. Se teki suuren vaikutuksen.

Mäelle voi aloittaa nousun ryömimällä kanjonimuodostelman ylle kiilautuneen siirtolohkareen alitse: se on hyvä siirtymäriitti ja virittää oikeaan, nöyrään tunnelmaan. Rinteen aarnimaista metsää luonnehtivat iäkkäät männyt ja jäkäliköt. Huipulta nähtynä metsä tuntuu jatkuvan loppumattomiin idän suunnalla; se kerrostuu lumoavasti ja välissä vilkahtelee suojaisia merenlahtia. Kaukaisuus ”siintää”, kuten sanonta kuuluu.

Tunnelmaltaan mäki on hiljentävä ja rauhoittava, ja samalla tulee jotenkin juhlava ja vahva olo. Tenhoa lisää komea pronssikautinen röykkiöhauta.

Aloin käydä paikassa yhä uudestaan. Kun olin nuori ahdistunut yliopisto-opiskelija, oli paikka minulle varmasti terapeuttisesti merkittävä. Ihmisten tohina näkyi kaukana ja pienenä, kuten Helsingin kirkkojen tornit kiikarilla tiirattuna. Kasakalliolla sain etäisyyttä ja suhteellisuutta arjen asioihin. Se oli ja on myös romanttinen ja ylevä paikka. Aktiivisin aikani Kasakallion suhteen oli noin 1990–1996. Kävin siellä kaikkina vuoden- ja vuorokaudenaikoina.

Seurasin kesäillassa kehrääjää, joka surrasi rinteen mäntykankailla vaihtaen aina välillä paikkaa. Päivän lämpimät tuulet nostivat ritariperhosia huipulle ja kyyt nauttivat nekin auringosta. Valtavana avartuvalla taivaalla liiteli haukkoja. Kesäkuisen yön valvominen mäellä auringonnousua odottaen ja sen lopulta nähden oli kokemus, joka jäi pysyvästi arvokkaimpien muistojen joukkoon. Ihminen on aina hakeutunut tällaisille huipuille, jokin niissä yksinkertaisesti vetoaa meihin.

Kerran lokakuun lopulla olin ennen aamuseitsemää mäellä. Oli sakean sumuista, näkyvyyttä ei juuri nimeksikään, kun esiin putkahti pienikokoinen ystävällisen oloinen mies. Hän kehotti olemaan varovainen kun laskeutuu alas. Niillä alueilla asui silloin erakkoja, joista eräs kymmenen vuotta pienessä mökissään, jota ei ollut olemassa kartoissa ja rekistereissä. Tonttumainen herra taisi olla yksi näistä metsäläisistä. Tajusin asian, minkä olisi luullut olevan itsestään selvän: paikka on tärkeä monelle muullekin. Toisaalta täytyy sanoa, että se on ollut näihin päiviin asti ihmeen vähän tunnettu.

Kasakallio on nykyisin osa itäistä Helsinkiä, mutta se kuului vuoteen 2008 Vantaalle. Matkaa sinne on Mellunkylästä – urbaania maamerkkiä käyttääkseni, lähimmältä metroasemalta – muutama kilometri.

Kävin viimeksi ”Kasalla” pari vuotta sitten, luolia ja rotkoja kirjoiksi koonneen Tuomo Kesäläisen kanssa. Paikka elää niin vahvasti mielessäni, ettei minun tarvitse enää käydä siellä usein fyysisesti!

teksti Adela Pajunen, kuva (vuodelta 2001) Marko Leppänen