Pekka Halosen ateljeekoti Tuusulanjärven Pitkäniemellä (valmistunut 1902) on yksi lempirakennuksistani. Suuren hengen suuri asumus, jossa ei ole mitään pöyhkeää vaikka kohoaakin kallioisella rannalla hätkähdyttävän muhkeana metsäpalatsina.

Heti eteisessä tuntuu kuin olisi astunut metsäsaliin. Puuta on kylliksi, minne päänsä kääntääkään; puu kannattelee, suojaa, lämmittää ja koristaa. Halosenniemessä Keski-Suomesta tuodut, huolella valitut punahongat ovat arvossaan.

Honkapirtissä unohdan pian vuodenaikaisteemaisen taidenäyttelyn, jota olemme tulleet katsomaan. Nykyinen vuodenaika sen sijaan tekeytyy tykö ateljeesalin valtaisasta pohjoisikkunasta. Korutonta, kaunista ja todellista. Kerrotaan, että maalauspäivien jälkeen Halonen keksi lapsilleen satuja, joissa luonto ja ihminen sulautuivat toisiinsa.

Kiipeän yläkertaan, joka ympäröi kahden kerroksen korkuista ateljeetilaa eri suunnilta. Vanhan puurakennuksen ”se jokin” tuntuu samalta kuin hienon luontokohteen löytäminen: vavisuttaa eikä tee mieli lähteä kotiin. Yksityiskohdat tukevat yksinkertaista, kaunista ja toimivaa kokonaisuutta, jossa on hyvä olla.

Tutkimuksen mukaan puu rakennusmateriaalina lievittää elimistön stressiä ja rauhoittaa mieltä samantyyppisesti kuin luontokin. On esimerkiksi havaittu, että koululaisten aamuinen stressipiikki laskee nopeammin, mikäli luokkahuone on puinen. Kokemuksellisesti vanha puurakennus lienee vielä oma lukunsa.

Tuusulanjärven hirsilinnasta poistutaan vähäpuheisina, maanläheisesti kasvimaan kautta. Täällä kuullaan vielä omavaraistaloudesta ja siitä kuinka lapset nyppivät aikoinaan runsailta kaaliviljelmiltä matoja. Vilkaisu vielä taakse ja suloinen haikeus. Vaikka en enää palaisi, mieleen tämä paikka jää.

 

Teksti Adela Pajunen, kuva Marko Leppänen